Turhautunut purkautuminen.

Olen lähes sanaton.
Suomalainen kansa kuohuu uusista leikkauksista. Hämmästyttää eritoten se, kuinka meidän katajainen kansamme syyttää kaupungin herroja päätöksistä. Kukas ne sinne eduskuntaan päästi? Käsittääkseni olemme jokainen saaneet mahdollisuuden äänestää, kuka sinne eduskuntaan pääsee.
Tämä saattaa kuulostaa varsin typerältä, mutta minä en äänestänyt. 
En äänestänyt, kolmesta syystä.

1. Tein muuttoa toiselle paikkakunnalle joten oli hieman muuta puuhaa.
2. En löytänyt ketään äänestettävää, jonka kanssa minun periaatteeni olisivat kohdanneet TÄYSIN.
3. Olen saattanut menettää mielenkiintoni tämän maan menosuunnasta.

Olen kiinnostunut (yllättävän kiinnostunut) politiikasta ja pinnalla olevista leikkauksista sekä sote-uudistuksista sillä minä kuulun tähän ryhmään, jota nämä päätökset koskee.
Olen opiskelija, käyn viikonloppuisin myös töissä, mutta olen silti ns."köyhä". Mutta vain rahallisesti.
Muuten minulla tuntuu kaikki olevan kohdillaan. Olen suhteellisen perusterve ja työkykyinen nuori joka osaa ajatella myös ihmisiä ympärillään. En ole täydellinen enkä voi sanoa itseäni millään tavalla "hyväksi ihmiseksi" mutta olen varsin onnellinen. Olen erittäin kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja onnellisuus, sopeutuminen sekä ymmärtäväisyys on se joka pitää pystyssä. Oli tilanne mikä tahansa. Se on minulle siis aivan sama, mitä nämä isot herrat päättävät. Minä itse päätän tekemisistäni, he voivat leikata mistä tykkäävät, mutta minä teen kuten itse haluan.

Mutta sitä en hyväksy että minua pidetään "toisen luokan kansalaisena". En hyväksy sitä kenellekkään. Todellinen "toisen luokan kansalainen" on henkilö, joka ei näe omaa napaa pidemmälle, joka ei uskalla katsoa tuntemattomaan, eikä todellakaan heittäydy elämän vietäväksi!

Alan todella epäillä sitä, että nämä päättäjät tietävät millaista elämää kansamme vähäosaisimmat viettävät. Viisastelijoita löytyy joka suuntaan: "Kyllä sitä rikastuu kun oikein haluaa". No vittu entä jos ei rikastu? Ei se nyt sillälailla mene että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus päästä pakoon sen hetkistä tilannetta. Meneppä sanomaan tuo intialaiseen ghettoon roskia poimivalle rammalle lapselle. "Höhöö, kyllä sinäkin rikkaaksi tulet kun oikein yrität!" Höhöö? Ei taida rikastua lapsi, ellei se saa koskaan siihen mahdollisuutta. On pinnallista ajatella että me kaikki olemme samalla tasolla henkisesti sekä fyysisesti. Meillä kaikilla ei ole mahdollisuuksia opiskella, kehittyä, parantua.

Entäs sitten se kapeakatseisuus, onko meillä todella suomessakin aina mahdollista menestyä?
Mikä meidän erottaa toinen toisista ja mitä voisimme itse tehdä menestyäksemme?

Jos tähän suomijuntteuteen mennään, niin kyllä meillä suomalaisilla on asiat vähän liiankin hyvin. Mitä nyt olemme vaan vähän huonoja äänestämään päättäjiä. Tai, eihän se kaikkia koske. En usko että köyhästä yh perheestä nousee kuopus tuosta vaan isoksi rahantekijäksi yhtä helpolla kun porvariperheen Bert, jolla on mahdollisuus saada ensiasunto leppoisasti lukion jälkeen kaupunkiseudulta. Bert voi sitten ajella yliopistoon isukin ostamalla autolla kun yh-perheen lapsukainen kituttelee amiksessa toisella paikkakunnalla, kun ei ollut opiskelupaikkoja omassa kaupungissa. Ei ollut varaa ostaa omaa asuntoa, ei ollut mahdollisuutta saada lainaa. Sinne joutui oppilaitoksen asuntolaan yh-perheen kuopus. 
Bert pukee kivoja merkkivaatteita ylleen ja capsolo surisee keittiössä, yh-perheen kuopus poristelee ikivanhan kahvinkeittimen kanssa halpaa purua ja kiskoo kirpparilta ostetun vaatekerraston ylleen, kengät ovat isän vanhat.

Kun Bert valmistuu yliopistosta, pääsee hän isukin firmaan töihin.
Kun yh-perheen kuopus valmistuu amiksesta, alkaa hän etsiä töitä. Toivottavasti nappaa!

Jotkut voivat valita, jotkut eivät saa mahdollisuutta valita. Olisihan tämä meidän kuopuksemme voinut tehdä toisenlaisiakin valintoja, emme vaan tienneet sitä, että hänen sisarensa on lievästi kehitysvammainen, äiti on alkoholisti ja isä kuollut. Ei ollut kuopuksella sydäntä jättää sisarta yksin kotiin alkoholisti äidin hoivaan. Olisihan kuopuksella ollut mahdollisuus ilmoittaa lastensuojeluun pikkusisarestaan, ellei hänen äitinsä olisi niin hiton hyvä valehtelemaan ja ylläpitämään kulissia. Sossulle voi aina valehdella päin näköä. Tulevaisuuden haaveissa olisi kuopuksella löytää töitä ja saada pikkusisaren asiat kuntoon, turvata tulevaisuus. Oli niin sanotusti mutkia matkalla kuopuksella, ei niin vaan lähdetty kotoa. Ei niin vaan löytynyt hyväpalkkaista työtä ennen opiskelupaikkaa. Ei niin vaan mennyt kun kuvitteli kuopus. Monesti tuli muutettua lapsuudessa paikkakunnalta paikkakunnalle, kaverit vaihtuivat ja ystävistä oli turha edes haaveilla. Koulussakaan ei mennyt kaikki ihan nappiin kuopuksella, oli paljon mietittävää opiskelun lisäksi.

Bert on saanut nauttia aurinkoisia kesälomia perheen ja ystävien kesken kaikessa rauhassa. Mutta eipä saanut Bert kuitenkaan yhtälailla käsitystä elämän pimeistä puolista, kuten yh-perheen kuopus.

Onnellinen nuoruus Bertillä, kaikki oli vakaata ja jos jotain puuttui, sitä sai aina hankittua.
Toisin se oli kuopuksella, osasi kuitenkin iloita arjen pienistä asioista. Bert ei sitä osannut, vaan kärsimätön ja vihainen tuli Bertistä vaikka kaiken piti olla hyvin. Turhautunut nuori, oli kaikkea mutta silti jokin puuttui. Koskaan ei ollut tarpeeksi hyvä, tarpeeksi paljon tai tarpeeksi uutta ja hienoa. Jatkuvaa kilpailua.

Toista oli kuopuksella, ei ollut paljoa mitään, mutta silti jaksoi hymyillä kun pääsi ostamaan jääkaapin täyteen ruokaa ja säästöpossu täyttyi tasasentappavasti sisaren syntymäpäivälahjaa varten. Vaikka sieltä pitikin välillä vähän lainata, eikä se lahjakaan koriste-esinettä kummempi ollut, mutta sitä hänen sisarensa rakasti, sekä veljensä lämmintä ja ymmärtäväistä läsnäoloa.

Kun kuopus vei sisarensa elokuviin ja kaupungille, sai äitikin omaa aikaa dokata oikein kunnolla.

Sattuipa niin että oli samassa elokuvateatterissa Bert tyttöystävänsä kanssa, missä oli kuopus sisarensa kanssa myöskin. Istuivat samalla penkkirivillä, vierekkäin. Katselivat toisiansa ja molemmat tunsivat eroavaisuudet sisimmissään. Kuopus mietti koko elokuvan ajan, millaista olisi näyttää noin huolitellulta, tuollaiset vaatteet.. ja mitkä kengät! Bert taas mietti millaista olisi tulla kehitysvammaisen ihmisen kanssa ihmisten ilmoille, eihän hän voisi tehdä koskaan niin. Tuollaisissa ryysyissä, kun sillä pojalla.. voisi olla mitään sanomaton, ei mitään paineita ulkonäöllisesti, ei mitään kulissia, olla vaan ja sikailla. Kuopus ei voinut olla vilkaisematta Berttiä päin, samaan aikaan he katsoivat toinen toisiaan ja mietiskelivät. Jos olisin ollu kärpäsenä katossa, olisin varmasti nähnyt kaikki tunneskaalat niistä kohtaavista katseista. Katkeruutta, vihaa, kateutta, inhoa, ymmärrystä, alemmuuden tunnetta, ylemmyyden tunnetta.. tunteita.

Jokainen meistä on varmasti kohdannut tällaisen tilanteen. Miltä tuntuu tuijottaa ihmistä, joka on täysin sinun vastakohtasi. Mitähän sen toisen päässä liikkuu, mitähän se minusta ajattelee.. mitä itse ajattelen. Eihän sitä voi tietää mikä on Bertin ja kuopuksen kohtalo. Se voi kääntyä täysin päälaelleen, mitä tahansa voi tapahtua. Mutta siihen tarvitaan hieman pohjaa.
Voi myös käydä niin, että se pohja jostain syystä katoaa. Olisiko Bert valmis, jos omaisuus katoaisi, rahasammot sulkeutuisivat ja mitään ei voisi korvata. Koko se rahan ympärillä kasvettu maailma romahtaisi ympäriltä. Tapahtuisi jotain katastrofaalista. Ja miten kuopuksen kävisi, jos menestyisi tai saisi vaikka historiallisen suuren lottopotin tilillensä?

Nousisiko kusi hattuun, vai olisiko nyt varaa saada apua äidille sekä siskolle? Turvattu tulevaisuus, valoisampi tulevaisuus? Olisiko Bertin tyttöystävä tukena kun Bertin koko omaisuus katoaisi? Mitä jos Bertin vanhemmat eivät voisikaan enää auttaa taloudellisesti?

Ihmiselämä on todella erilaisista lähtökohdista riippuvainen. Olen oppinut tämän pienen elämäni aikana, että itse voi tehdä todella suuria päätöksiä mutta on myös valmistauduttava siihen että oli se pohja valmiina, tai tehdä paljon töitä sen pohjan rakentamisen eteen, on se silti kovin katoavainen.
Kaikki voi kadota sekä romahtaa hetkessä, olimme mistä tahansa, keitä tahansa.
Vain ne hyvät asiat joita arvostamme, voi kulkea mukana omassa sydämessä sekä mielessä. Ne ovat ainoat asiat maanpäällä joista voimme olla täysin varmoja. Sillä kukaan ei voi niihin kajota, jos niin haluamme. Kyllä se on se sisäinen vahvuus sekä onnellisuuden tavoittelu mikä on varmaa.

Tämän vuoksi, en ole kovinkaan kiinnostunut niden isojen herrojen päätöksistä. Tai, lähinnä huolissani. Minä olen silti juuri näin kun juurikin nyt satun olemaan.

Taas vähän hävettää olla suomalainen, sillä meillä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten katoavaista kaikki loppujen lopuksi on. Itsetunnoissammekin lienee jokin geneettinen virhe? Emme saa olla ylpeitä mistään, emmekä olla liian onnellisia. On jeesustelua, tekopyhää ja vastuutonta olla kiinnostunut monista asioista samaan aikaan. Ei saisi selitellä asioita, pitäisi vaan olla hiljaa ja hymähdellä, suoriutua. Pitäisi vaan hyssytellä ja hyysätä, lakaista maton alle ja antaa asioiden kyteä.
Yritetään olla jotain mitä ei todellakaan olla, ei meillä mitään juuria ole. Yhtä sekasortoa on tämäkin kulttuurimme. Joissain maissa sentään vanhukset saavat hoivaa kaikilta sukulaisiltaan, ovat kunnioitettuja päällikköjä ja ennenkaikkea viisaita. Heitä arvostetaan ja heistä pidetään hyvää huolta.

Joissain maissa noustaan kapinaan ja sanotaan asiat suoraan kun vituttaa. Täällä tehdään nettiin jotain pilakuvia kansanedustajista ja kuvitellaan että sillä saadaan jotain vaikutusta aikaan. No ei sillä mitään saa aikaan, ehkä kunnianloukkauksen. Tarttis varmaan tehrä jotain, jos kerta ketuttaa niin paljon. Ainakaan ei kannata äänestää henkilöitä, jotka ovat kanssasi eri mieltä asioista.

Nouskaa hyvät ihmiset kapinaan ja antakaa niiden tunteiden joskus puhua, ei haittaa vaikka niissä ei olisi päätä eikä häntää. On hyvä saada asioita ulos. Lopettakaa niiden typerien kuvien tekeminen ja levitteleminen ja kirjoittakaa vaikka kirje sinne eduskuntaan.. Saattaahan se olla, että niille aluksi nauretaan, mutta useampi tuhat kirjettä tunteellisin purkauksineen voi tehdä vaikutuksen, ainakin moraalisella tasolla. Jos joku vaikka pysähtyisi ajattelemaan että ai, tuo asia voi mennä noinkin...

Vaihtakaa näkökulmia. Tai tehkää ees jottai...

Voi meitä harmaita ja onnettomia naisia..

Niin paljon asioita väärin.

En haluaisi nyt yleistää mutta..

Ihanaa, ihanaa! <- klikkaa mua!


Jos olisin saanut valita, olisin syntymyt mieheksi. Ja voisin noin 110% luvata, että olisin homoseksuaali. Sekä dragqueen.

Naisena ollessa ei saa tehdä sitä eikä tätä. Meille on luotu vartalo, jota tulisi ylistää. Mutta autappa armias kun sinä tunnet olosi vartalossa, se ei tunnu käyvän päinsä. Meillä tulisi olla oikeus pukeutua paljastaviin, koristeellisiin ja niukkoihin vaatteihin, mutta tätä pidetään mauttomana. Me tahtoisimme kokeilla radikaaleja hiustyylejä sekä meikkityylejä, mutta näihinkin on luotu tarkat mallit, minkätyylistä huulipunaa voit pitää minkäkinlaisen hiusvärin kanssa, muuten tulos on sotkuinen eikä imartele ketään. Korkokengissäkään ei tunnu olevan muuta kuin vaaraa ja epämukavuutta.
Glitteriä ei missään nimessä saa käyttää, ei näyttäviä koruja eikä mitään muutakaan. Ei ilmeisesti saa irrotella ilman tuomiota. Millä tavalla tässä ylistetään naisellisuutta? Muhkeat muodotkaan eivät mahdu ihanteisiin. Kyllä tuntuu olevan niin, että naisena olo on harvinaisen tylsää ilman kaikkea tätä. 

Naiset ovat kautta aikojen halunneet korostaa piirteitään, on teko sitä ja teko tätä. Ehostus on aina ollut suuri asia, ja toivottavasti tulee aina olemaankin. Ehostuksessa on hauskoja puolia, joista on pakosti väännetty negatiivisia. Kun nainen juhlistaa omaa naisellisuuttaan, tätä katsotaan epätoivoiseksi yritykseksi. EI. Se on hauskuutta, se on iloa, se on nautintoa sekä oman itsensä rakastamista ja hellimistä!

Ei kukaan voi tulla sanomaan sinulle mikä on liikaa ja mikä liian vähän, jos se on mautonta mutta sinä nautit siitä: anna palaa!

Itsevarmuutesi ei ole riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä, anna siis itsesi näkyä mikäli näin tahdot. Tyylitietoisuus ei saisi kahlita ketään, täällä tarvitaan persoonallisuuksia sekä oman tahdon vapautta noudattavia kansalaisia. Varsinkin meidän värittömässä suomalaisessa kulttuurissa. Harmaata päivästä toiseen. Kun joku uskaltaa tehdä jotain radikaalia, tulee siitä kova tuomio.

Tämän takia, suomalaisten naisten ajatusmaailman takia haluaisin olla 110% homoseksuaalinen dragqueen. JOTTA voisin saada LUVAN tehdä radikaaleja, hyväksyttäviä muutoksia omaan kehooni.
Voisin olla halutessani todellinen diiva ja pukeutua sekä meikata juuri niin kuin itse haluan.

Eikö elämä käy tylsäksi jos ei uskalla irrotella? Eihän tämä tietenkään kaikille ihmisille sovi, mutta minulle tämä diivailu sopii erittäin hyvin! Pidän siitä että saa vetää överiksi ja tahtoisin osoittaa sen myös muille että joskus sitä kannattaa kokeilla, ihan vain siksi että se on hauskaa ja jännittävää.

Ah sitä ihanaa tunnetta, kun näet ympärilläsi hämmentyneitä, ihailevia sekä paheksuvia katseita, tunteiden sekasortoa. Tosiasia on että kun toiselle kumartaa niin toiselle pyllistää, ei se kuitenkaan saisi pysäyttää ketään. Omasta itsestä iloitseminen ei ole rikos. Oman seksuaalisuuden ilmi tuominen ei ole rikos. Ehostaminen ei ole rikos. Vai miksi sitten ihmiset tuntuvat aina olevan niin innoissaan, kun saavat pukeutua naamiaisiin sekä vappujuhliin, eritavalla kuin arkisesti? Mahtaisiko se olla juurikin sitä ihanaa irroittelun iloa sekä sallittua muutosta? Harmi vain että nämä kokeilut useimmilla rajoittuvat vain näihin juhlatilaisuuksiin. Punainen huulipunakin tuntuu olevan aivan liikaa joidenkin mielestä. Ja mikä onkaan sen naisellisempaa, kuin punatut huulet?

Luonnollisuudesta en meinaa edes mainita tässä tekstissä, koska se nyt on ilmiselvä asia jokaiselle.

Jos on suorastaan pakko kadehtia jotakuta, kadehdin kaikkia diivoja. Dragqueen diivoja jotka uskaltavat, osaavat ja haluavat. Harvemmin on mediassa surullista dragqueenia näytetty. Tietenkin osa ihmisistä pitää tätä täysin friikkinä toimintana, mutta niiden ihmisten lähellä en tuskin oloani kauhean mukavaksi tuntisikaan. Kapeakatseiset tylsät ihmiset, yök!

Elämä tarvitsee iloa ja naurua, värejä ja glitteriä. Yksinkertaisen hauskaa ajanvietettä. Naisellisuutta tulisi myös jokaisen naisen korostaa omalla tavallaan, ja meidän muiden naisten tulisi tsempata tätä samaa sukupuolta eikä lyödä maahan. Anna mennä, tulet onnellisemmaksi. Takaan sen.

Väärin rakastaminen

Käsittääkseni rakkauden pitäisi ainoastaan tuoda ihmiselle hyvää ja raukeaa oloa. Se on merkki hyvästä ja onnellisesta elämästä, rauhasta sekä vapaudesta. Rakkaus kuitenkin tuntuu aiheuttavan osalle meistä enemmän harmia, kuin tätä hyvää oloa. Rakkauden nälkä, rakkauden puute, rakkauden tuska. Miksi?

Voiko rakastaa väärin?


Kyllä ja ei.

Ei rakkaus tule pakottaen. Rakkautta ei voi ostaa, sitä voi vain antaa. Rakastunut ihminen uhraa itsensä, uhrautuminen on hyvä asia, mutta sen täytyy tapahtua vain omasta tahdosta - vain sinun hyödyksesi. Jos ihminen ei itse hyödy näistä uhrautumisista, miksi vaivautua? Rakkautta on monenlaista, voisin kuvitella että se kuuluisa "äidinrakkaus" on yksiä vahvimpia. Emme kuitenkaan voi olettaa että jokainen meistä kykenee tunnetasolla pääsemään tähän pisteeseen, kaikille se ei ole mahdollista. Emme välttämättä koskaan saa osaksemme niin paljoa rakkautta, että voisimme ymmärtää. Rakkautta ei voi rajata, sitä ei koskaan voi ymmärtää täysin eikä sitä myöskään voi haalia itselleen mihinkään muotoon. Rakkaus voi pahimmilaan saada ihmisen sairaaksi, rakkaus on katala, rakkaus on petollinen. Vai onko? Miksi niin kaunis ele, olisi meille vaaraksi? Vai onko se vain termi jota syytämme kun itse teemme väärin, virheen. Olen vahvasti sitä mieltä että kaikki tämä tuska, ei ole millään tavoin kytköksissä rakkauteen, vaan itseemme. Rakkaus on kaukana tuskasta. Tuska on tuskaa, ei rakkaus.

Kyllä se on totta että jokainen ympärilläsi voi satuttaa sinua, mutta kukaan ei kykene riistämään sinulta rakkautta itseäsi kohtaan. Ja kyllä, elämässä tulee vastaan kipeitä asioita. Ihmiset pettävät, ihmiset valehtelevat, ihmiset tuhoavat. Mutta muista aina että rakkaus kannattaa pitää näistä sanoista kaukana. Rakkaus ei ole vihaa. Taivas ei ole helvetti, eikä ilo ole surua. Ne ovat vastakohtia.


Rakastunut ihminen tekee mitä tahansa saadakseen vastarakkautta. Vai odottaako joku tosiaan että palapelin osat loksahtavat aina paikoilleen? Sitä saat odottaa sitten pitkään. Olet varmaan itse joskus saattanut huomata kuinka yksi palanen tuntuu oikealta, se on kaikin puolin täydellinen vastakappale, mutta kun on sitovan sovituksen aika, ei se menekkään kohdilleen. Pala onkin vääränlainen. Se ei mene. Voit vuolea palan reunoja sopivaksi, voit yrittää muodostaa siitä sopivan mutta huomaat pian että pala menee pilalle. pian tätä palaa ei voi käyttää enää mihinkään. Olisi aika luovuttaa ja jatkaa etsimistä. Paloja voi olla satoja, tuhansia, eikä niiden löytäminen ole helppoa, mutta et koskaan tule saamaan mitään valmiiksi jos luovutat. On hyväksyttävä ettei kaikki palaset voi kohdata.

Halutessaan ihminen on käsittämättömän vahva. Sinusta saattaa tuntua, että rakkaus on riepotellut sinua seinästä seinään. Mutta olet väärässä, se olet sinä itse joka näin on antanut tapahtua.
Oletko roikkunut suhteessa, jolla ei tule olemaan tulevaisuutta? Onko sinulta löytynyt aina jokin tekosyy, miksi rakastaa? Tuntuuko sinusta siltä, ettet koskaan tule löytämään sitä todellista rakkautta? Tuntuu samalla oikealta, mutta samalla niin väärältä? Oletko hyvin epävarma, epäluuloinen, tiedoton? Yritätkö aina vain uudestaan? Kenties toisten onni itkettää sinua?

Jos vastasit edes yhteen kysymykseen KYLLÄ, Olet todennäköisesti erittäin väsynyt?
Olet huomannut että rakkaus itseesi alkaa kenties hiipua? Hehkusi sammua? Kenties ulkonäössäsi on jotain josta huomaat aina jotain virheitä tai jotain muutettavaa? Et kelpaa sellaisena kuin olet? Kaikki johon sinä tunnut rakastuvan, rakastuu täysin päinvastaiseen ihmiseen kuin sinä olet? Tuntuuko tutulta?

Et varmasti ole tunteesi kanssa yksin. Sillä tiesitkö, että joka-ikisen ihmisen mielessä käy tämä kysymys. Oli ihminen kuinka itsevarma tahansa, jokaisella vilahtaa tämä suuri kysymys mielessään.

Helpottiko tuo tieto? Vai kerronko totuuden, etten tiedä käykö tämä jokaisen mielessä joskus?
Sillä en tiedä, tuo oli suuri valhe. En kykene tietämään kaikkien ihmisten mieliä. Jos joku näin väittää, hän todennäköisesti valehtelee. Lopeta siis sinäkin se ajattelu, että sinä tiedät mitä toinen ihminen ajattelee. Sinä et voi tietää mitä jokainen vastaantulija on mieltä. Sinä et voi tietää missä ja milloin rakkaus iskee, ja kuka on se kohde. Mutta sinun täytyy tietää tämä yksi asia joka on pohjana sille suurelle rakkauden tunteelle, jonka haluat saavuttaa. Sinun täytyy rakastaa itseäsi.

Ihan oikeasti, se on kylmä tosiasia että sinun täytyy oppia rakastamaan itseäsi, ennenkuin osaat rakastaa pelottomasti toisia.  Rakasta itseäsi enemmän kuin mitään, se on ainut keino saavuttaa todellinen rakkaus sillä mitä sinulla enää on pelättävää jos rakkaus omaan itseesi säilyy aina, vaikka joku tämän sinulta yrittäisikin riistää. Olet aina valmis pelastamaan itsesi kun rakastat itseäsi, olet aina valmis suojelemaan ja tulet aina löytämään syyn hymyysi: SINÄ. 

Väärin rakastaminen tuntuu pahalta. Väärin rakastaminen ei paranna. Väärin rakastaminen on turhaa. Väärin rakastaminen satuttaa. Väärin rakastaminen on väärin.

Älä rakasta väärin.

 

"Aja hiljaa isi"

Liikenteessä sattuu ja tapahtuu, mutta miksi?
Sitä ollaan niin olevinaan ja osaavinaan, kukaan ei ikävä kyllä ole kuolematon.
Tunnistatko itsesi?

"Oli niin liukas.."
"En mä yhtään huomannu.."
"Mistä helvetistä toi tohon tuli?"
"No iha vähä vaa.."


Möömöömöö, NYT SE JÄRKI KÄTEEN.

Vahinkoja sattuu, niiltä voi välttyä mutta harvemmin puhtaat vahingot aiheuttavat näitä uutisia:

"Autolla leikkivä kuljettaja menetti hallintansa koulutiellä - koululainen kuollut"

Ihmisten typeryys on käsittämättömän laajaa. Johtuuko se kasvatuksesta, paineista, esityksestä, jännityksen hakemisesta vai puhtaasta välinpitämättömyydestä?

Olen istunut niin monen auton kyydissä, jossa kuljettajalla on pakkomielle leikkiä jossain vaiheessa autollaan, talvella varsinkin. Varsinkin ensimäiset liukkaat kelit kun tulee, niin sitä on vain päästävä leikkimään. Leikkiä saa, mutta liikenteessä sekä julkisilla paikoilla leikkiminen on minusta pelkkää järjen köyhyyttä. Jos asenne on se, että "ei tässä mitään käy, ei oo käyny ennenkään" - on asenne todella typerä. Meidän ei tarvitsisi lukea näitä uutisia mikäli nämä ideat olisivat fiksuja. Jos tahtoo leikkiä, on sitä varten rakennettuja ratoja, radan voi myös itse rakentaa vaikka kaveriporukalla syrjäisemmälle seudulle. Jääratoja löytyy kaikkialta, mene ja etsi tietoa!

Haluaisin nähdä ihmisen joka hallitsee autoa täydellisesti. Edes maailman parhaimmat formulakuskit ovat sanoneet etteivät ikipäivänä lähtisi leikkimään autolla liikenteeseen, sillä sitä ei koskaan voi tietää mitä voi tapahtua. Olen täysin samaa mieltä, et voi koskaan tietää mitä voi tapahtua.
Liikenteessä voi tapahtua mitä tahansa, jopa sinulle. En ole koskaan ajanut autoa sillä asenteella, etteikö mitään koskaan voisi sattua. Se nyt vain sattuu olemaan sellainen sääntö, ettei siellä pelleillä.
Ihmisiä kuolee, haluatko sinä olla vastuussa toisen ihmisen kuolemasta vain sen takia, että oli kivaa kun perä lähtee luisuun.

Onko se vielä kivaa, kun paras ystäväsi, puolisosi, vanhempasi, sisaresi, lapsesi istuu pyörätuolissa vuoksesi koko loppuelämänsä? Onko kivaa kuulla, kun pieni koululainen kolahtaa etupuskuriin? Onko kivaa pitää tätä pientä lasta kädestä ja kertoa hänelle että apu on tulossa? Vai olisiko kivempaa olla edes tarkistamatta mikä etupuskuriin kolahti ja lähteä pakoon? Vai olisiko kivempaa palata tajuihinsa ja herätä verilammikon ympäröimänä, jalat murskana auton alla, kuollut kaveri vierelläsi? Entäs se lapsi siellä takapenkillä, nähdä kuinka 15kg pieni ihminen voikin kovassa vauhdissa lentää yli sadan kilon painolla niskojesi ylitse suoraan tuulilasiin?
Ei kuulosta mielestäni mukavalta. Kuulostaa järkyttävältä, mutta silti ihmiset tekee tätä - jatkuvasti!

Meneppä kysymään rattijuopolta joka istuu tuomiotaan, miten hän selitti rattijuoppoutensa perheelle, joka menetti tyttärensä rattijuopon vuoksi. Miten tämä rattijuoppu viettää päivänsä ja pystyykö hän ajattelemaan mitään muuta kuin tätä tapahtunutta. Haluaisiko hän peruuttaa sen vai kokea uudestaan?

Tahdotko olla osasyyllisenä näihin, kuvitteletko tosiaan että tulet välttymään näiltä, ettei sinun kohdallesi voi koskaan sattua vastaavaa? Voin taata, ettei yksikään näistä henkilöistä, joille tämä on sattunut, ole tietänyt että nyt se tapahtuu. He eivät tienneet. Sinäkään et tiedä.

Järkyttävän vastuuttomia ihmisiä liikenteessä. Ennakoi, varaudu, skarppaa, katso ja noudata niitä liikennesääntöjä. Koskaan ei ole niin kiire, että pitäisi ajaa kuolettavaa ylinopeutta. Koskaan ei voi olla muuta niin tärkeää tekemistä, ettei huomaa suojatietä. Koskaan ei saa olettaa, ettei sinulle tai muille voisi nyt käydä jotain. Mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että voit pelastaa itsesi ja paljon muita kun kiellät jotakuta menemästä rattiin humalassa, huumeiden vaikutuksen alaisena tai huonolla asenteella. Jos kaveri tahtoo leikkiä, kysy häneltä näitä kysymyksiä ja miettikää yhdessä pitäisikö etsiä jokin turvallisempi leikkipaikka, kuollut ihminen ei leiki.


Mieti, ennenkuin käynnistät auton seuraavan kerran.




"Törkeästä rattijuoppoudesta epäillyn miehen ajama auto päätyi katolleen ojaan Lahden moottoritiellä. Kyydissä ollut mies kuoli, kuljettaja ja toinen matkustaja luokkaantuivat."

"Hovioikeus katsoo, että kyse ei ollut törkeästä kuolemantuottamuksesta. Ei siitäkään syystä, että kuljettaja lähti onnettomuuspaikalta karkuun jättäen kaverinsa kuolemaan romuttuneeseen autoon."

"11-vuotias Matleena kuoli ja hänen 16-vuotias siskonsa loukkaantui"

"Koko perhe menehtyi autoturmassa - kuljettaja humalassa"

"Poliisia karkuun ajanut mies menehtyi ulosajossa maanantaina"

"Raju ulosajo Järvenpäässä - yksi kuoli ja kaksi loukkaantui"

"Raju ulosajo - kaikki 5 nuorta kuolleita"

Varhaisimpia lapsuusmuistojani

Opiskeluni ansiosta, käyn Luovan kirjoittamisen kurssia.
Saimme muutama viikko sitten takaperin tehtäväksemme miettiä vanhaa valokuvaa, lapsuusajan valokuvaa joka herättää meissä jos jonkinmoisia muistoja. Mieleeni välähti välittömästi valokuva, joka minulle merkitsee paljon. Valokuva piti palauttaa mieleen, ja kirjoittaa siitä kaikki mahdollinen, oli se sitten totuutta, fantasiaa tai mitä tahansa. Kirjoittaa tunteet ulos. Ikävä kyllä, en tiedä missä tämä valokuva nyt sijaitsee, tallessa toivottavasti. Mikäli löydän kuvan, liitän sen tänne :)

Tässä kuitenkin minun varhainen lapsuusmuisto kyseisestä valokuvasta (alkuperäisestä kirjoituksesta hieman sensuroitu versio yksityisyyttä kunnioittaen) Jokainen lukija saa päättää onko tämä kertomus todellisuutta vaiko fantasiaa:

"On olemassa valokuva, jossa poseeraan kameralle merenrannalla kallion juurella.

Olen n. 6-7 vuotias ja ylläni on musta uimapuku, kainalossani pehmolelu – minulle silloin kovin rakas ”tiikeri”. Muistan tämän tunnelman ja muistan tämän ajan. Olimme mökillä.

Isällä ja äidillä oli tapana mökkeillä usein, olin sisareni kanssa yleensä aina mukana. Mökillä oli myös isäni ystäviä sekä veljiä mukana, meitä oli usein paljon. Muistan kuvanotto hetken, olin todellinen linssilude, kuten äidilläni oli tapana sanoa. Tämä on yksi niistä harvoista lapsuudenkuvista joita minusta on säilynyt.

Valokuva on aivan tavallinen filmille kehitetty kuva, siihen aikaan ei digikameroita vielä ollut.
Mutta se oli erittäin hyvää aikaa, nautin olostani, nautin lapsuudestani ja ennen kaikkea meren äärellä koin olevani ”elossa” enemmän kuin koskaan. Minulla on aina ollut kosketus mereen. Tunnen olevani osa sitä, edelleen. Tässä valokuvassa kasvoiltani voi suorastaan lukea rakkauden merta kohtaan ja syvää halua saaristolaiselämää kohtaan. Isäni rakenti aikoinaan veneitä sekä laivoja, suuriakin aluksia joten kosketus mereen virtasi jo veressäni ennen kuin edes olin ensimmäistä kertaa saanut koskettaa tuota märkää ainetta. Vesi on aina ollut lempi elementtini, en koskaan ole tuntenut pelkoa sitä kohtaan – kunnioitusta lähinnä.

Valokuvasta huokuu lämpö, on aurinkoinen kesäpäivä. Hymyilen tiikeri pehmolelu kainalossa ja yritän poseerata kameralle kuin olisin kuuluisakin filmitähti. Äidilläni oli hauskaa, muistan sen. Hän nautti suuresti valokuvaamisesta ja sen huomaa kuvan sommittelusta, sitä on mietitty. Tällaiset kuvat voisivat herättää nykyisin (tässä hyvinkin negatiivisessa maailmassamme) epäluuloja, minulle se kuitenkin on vain pieni pala lapsuuden viattomuutta ja suurenmoista vapautta. Kuva näyttää kuinka rakastan elämää. En voi olla hymyilemättä kun ajattelen tätä kuvaa, siihen liittyy niin paljon muistoja jotka ottavat valtansa aina kun pysähdyn muistelemaan. Kuulen aaltojen koskettavan kallion pintaa, pieni tuulenvire joka aina käy merellä saa ihoni kananlihalle vaikka kallio jota vasten makaan on hyvin lämmin.

Elämäni ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut kovin helppoa. Vanhempani tekivät eroa ja me lapset saimme oman osuuden siitä. Kun lapsi joutuu olemaan aikuinen, lohduttamaan omaa äitiään kuin pientä lasta – jättää se jälkensä. Minuun, sekä sisareeni. Ja näitä jälkiä kantaa lopun ikänsä, en kuitenkaan koskaan ole ollut katkeroituvaa sorttia, en edes lapsena. Olen aina halunnut auttaa ja kuunnella, itseäni sekä muita, myös luontoa. Yrittänyt ymmärtää ja onnistunutkin siinä vaikka luulenkin matkani olevan vasta alussa. Tuo kuva on auttanut minua muistamaan niitä hyviäkin hetkiä, tietenkin olen yrittänyt unohtaa parhaani mukaan nuo vanhempien riidat, satuttavat sanat, satuttavat teot sekä aavistuksen narsistiset piirteet vanhemmissani, eihän kukaan halua muistaa tuollaista. Kuitenkaan se muistikuva ei koskaan ole hälvennyt, se ei ole mennyt mihinkään. Olen vain oppinut ymmärtämään sen mitä silloin koin, tarvitsen myös näitä kipeitä aikoja, olisi tuskallisempaa astua hämärään tulevaan ilman varoituksia. Minä tiedän nyt että on satuttavia asioita, sekä parantavia asioita ja niiden kahden avulla minä olen ihminen joka kykenee ottamaan nämä molemmat vastaan, avoimena.

Kovin paljon voi kuva saada aikaan, avata kokonaisen maailman vieraan ihmisen elämästä.
On hyvin kiehtovaa huomata kuinka paljon muistan tapahtumia sekä tunnetiloja tästä valokuvasta, en suinkaan muista millainen mökkimme oli enkä muista mistä olemme lomailumme aikana puhuneet. Muistan vain tuon hyvän hetken milloin nautimme äitini kanssa upeasta luonnosta, merestä sekä kauniista ilmasta. Äitini näytti niin onnelliselta, harmi etten minä voinut kuvata hänen valokuvaamistaan että olisin saanut vangittua tuon tunteen edes johonkin materiaan.

Ikäväkseni en muista missä tämä valokuvan ottopaikka sijaitsee, Turun saaristossa vaiko muualla, isä vuokrasi usein mökkejä viikonloppuisin ja paikat vaihtuivat tiuhaan.

Ehkä tällä ei ole väliäkään, muistan kyllä yksityiskohdan tältä mökiltä. Siellä oli leikkihevonen hakattuna kallioon. Hevonen oli rakennettu metallista, puupölkystä sekä turpana oli ämpäri. Hevosta oli maalattu eri sävyin. Tästäkin on muutama valokuva, mutta se tunnetila ei ole erityisen vahva kuten tässä valokuvassa josta olen puhunut. Se valokuva lienee kaikkien aikojen tunnekkain kuva, minulle."

Ihannoinnin lähteillä

Ihailen tapauksia, jotka herättävät minussa tunteita. Ihailen luovia henkilöitä joiden ajatusmaailma kohtaa omani kanssa, joskus ajatusmaailma ei kohtaa millään tasolla - löydän silti piirteitä jotka ovat mielestäni ihailemisen arvoisia.

Henkilö voi ihastuttaa niin käsittämättömän monella tapaa, joskus se voi olla pelkkä ilme joka saa minut ihastuksen hurmioon. Ulkonäkö ihailussani yleensä on toissijasta. Pelkkä äänikin saattaa herätellä mielessäni eräänlaisia fantasioita. 

Hyvää tekevät ihmiset, rohkeat ihmiset, sanavalmiit ihmiset ja ihmiset, jotka ajattelevat omilla aivoillaan ovat tietenkin ykkösehdokkaita ihailu-listallani. Se mitä nämä ihmiset ovat saavuttaneet elämässään, on myös valintakategorioideni ulkopuolella. Mikään kun ei ole niin yksitoikkoista.

Ihailen suuresti Hitleriä (kuulostaa kammottavalta eikö, lue kuitenkin mielipiteeni loppuun), en ihaile häntä tekojensa vuoksi vaan siksi, että yksi ihminen voi karismallaan saada suuren ihmisjoukon tekemään asioita. Se millä Hitler hallitsi, oli pelko. Hitlerin karisma on se mitä ihailen - ei teot. En voi liikaa painottaa tätä asiaa, sitä osa ei suostu koskaan ymmärtämään kuinka voin ihailla tätä ihmishirviötä. Jos vaan Hitler olisi tehnyt asiat päin vastoin, kohdistanut tämän hirmuvallan hyvään, mitä maailmamme voisikaan olla nyt. Mutta hän on hyvä esimerkki yhden ihmisen vaikutusvallasta, jos on tarpeeksi hyvä puhumaan - kansan saa tekemään mitä tahansa. Ihailen Äiti Teresaa, hän sai aikaan paljon hyvää. Hänen mielipiteensä ei aina osunut omieni kanssa yhteen, kuten abortin vastustaminen. Vaikka hän halusi paljon rauhaa, rakkautta sekä harmoniaa kansalle, ei hänkään hyväksynyt kaikkia sellaisina kuin ovat. Kuten ei tehnyt Hitlerkään. Haluan karsia ihaillessani ihmistä pois heidän tekonsa, tahdon vain päästä heidän päänsä sisälle, en halua jättää tätä ajatusmaailmaa vain sille periaatteelle mitä minulle on kerrottu ja mitä olen nähnyt esimerkiksi mediassa, historiassa. 

Tahdon hyväksikäyttää niitä hyviä piirteitä. Tasapainoilua hyvän että pahan kanssa. Ihailen myös Jeesusta, en ole kristillinen ihminen, en kuulu kirkkoon. Jeesus kuitenkin on hyvä esikuva ja minulla on täysi oikeus tätä esikuvana käyttää vaikka en häneen "usko". Oli hänen historiansa todellinen puoli mikä tahansa - se on antanut minulle paljon hyviä piirteitä. Hän halusi hyvää, hänellä oli opetuslapsia, miksen minäkin voisi tehdä samaa. Levittää sitä omaa "ilosanomaa" sitä haluaville. 

En tahdo kategorisoitua, en tahdo olla osallisena natsismiin, kristinuskontoon, enkä muuhunkaan "kulttiin". Haluan olla ajatukseni kanssa vapaana näistä kaikista. Pitää mieleni vapaana ja valppaana.
Ei se tee minusta pahaa ihmistä mikäli ihailen diktaattoria, ei se tee minusta uskovaista mikäli ihailen kristinuskon jumalan poikaa. Sana "usko" on yhdistetty hyvin vaaralliseen riippuvuuteen. Ihailen kaikkea mistä voin oppia jotain.

Olen huomannut että mitä enemmän olen "uskaltanut" etsiä tietoa, sitä enemmän ymmärrän asioiden jokaista puolta. Kun ajatteleva ihminen avaa suunsa, (varsinkin minä) käsitetään se useimmiten väärin. Juuri siksi halusin aloittaa ihailuni kohteen Hitleristä. Piditte minua varmaan aivan sairaana, vaikka en voi koskaan hyväksyä sitä että ihmisiä satutetaan millään tavalla.
Tämä on minun ykkösperiaatteeni elämässä. Ketään ei saa satuttaa tahallisesti. 

Mutta siinä se salaisuus piileekin, pitäisi päästää irti niistä sinulle syötetyistä ajatuksista ja antaa mielen poimia vain niitä hyviä asioita.

Luonto on esimerkki joka kamppailee jatkuvasti hyvän että pahan rajamailla. Syö - tai tule syödyksi.
Eläinkunta sekä kasvikunta elää yhteisössä joka ei pärjää ilman toinen toistaan. Loputon kehä joka sisältää käsittämättömän raakaa väkivaltaa, sekä niin herkkiä ja hauraita kauniita asioita. Rakkautta sekä vihaa, käsikädessä. Jos me naiset söisimme puolisomme rakastelun jälkeen, ei se olisi välttämättä kovin hyväksyttävää, kuten taas joidenkin hämähäkkilajikkeiden elämä on tästä riippuvainen. Koiraan on uhrauduttava jotta naaras pystyisi elättämään jälkeläiset.

Kauhukertomuksia on meidän luontomme pullollaan. Onhan se ihana nähdä leijonanpentu. Mutta enää ei ole niin ihana nähdä aikuisen leijonan raatelevan eläinpuiston hoitajaa hengiltä. Ironista mutta todellista. Kun lähtee leikkimään mielellään, voi havahtua yht'äkkiä siihen että jokin periaate saattaakin heltyä. Mitä enemmän uskallat vapauttaa mieltä, sen enemmän ymmärrät ja sen helpompi sinun on välttää nämä "massa-ajattelut".

Stephen William Hawking, leikittelee samalla tavalla mielen kanssa jatkuvasti. Meidän on opittava ymmärtämään se, mitä me emme ymmärrä, ja ettemme me voi ymmärtää sitä ettemme ymmärrä. 
Olen jo pienestä pitäen ajatellut näitä elämääkin suurempia asioita, mitä me ymmärrämme ja mitä me emme ymmärrä. Hetki sitten, katsoin Stephenin dokumenttia jossa hän pohtii avaruuden ymmärtämistä. Havahduin siihen, kuinka samalla tavalla olen hänen kanssaan ajatellut jo pienestä pitäen. Mutta minun on hyvin vaikeaa selittää näitä asioita muille, koska muut eivät ole miettineet asioita samalla tavalla - äärettömän avarasti. Siksi joudun usein pulaan, esitän sellaisia ajatuksia jotka eivät kestä päivänvaloa. Ihmiset järkyttyvät ja tämä tekee minut todella ahdistuneeksi sillä tahtoisin tulla ymmärretyksi. Olen yrittänyt niin monesti kertoa kuinka asioilla on aina monta puolta, mutta tämä on todella vaikeaa. Mielipide kysymyksistä ei voi oikein kiistelläkkään, väitellä voi mutta tämäkin usein johtaa suuriin erimielisyyksiin, jotka johtavat riitautumiseen joka taas johtaa siihen ettei toinen enää edes halua keskustella. Harvemmin toinen osapuoli edes "jaksaa" kuunnella toisen kannan ilman että mielessään miettii jatkuvasti hyökkäyskantaansa, ja kuinka voisi todistaa toisen olevan väärässä. Surullista, surullista.

Ei siis koskaan saisi olettaa, että herra Hitlerin sanominen ääneen olisi ihan pikkujuttu.
Voimakas historia ei ihan tuosta vaan anna mahdollisuutta ihmiselle ajatella jotain hyvää hänestä.

En voisi kuvitella elämääni ilman syvällistä ajattelua, tai ilman syvällisiä keskusteluita. Elämässäni ei ole paljoa ihmisiä joiden kanssa voin näitä hyvinkin syvällisiä keskusteluita käydä - ilman ennakkoluuloja tai riitautumista. Riita on asia jota vihaan, en halua riitautua kenenkään kanssa, tahdon vain keskustella mutta ihmisen ylpeys tulee väliin. Osa on niin kiinni mielipiteessä ettei suostu kuuntelemaan, tämä jos jokin on turhauttavaa. Miten siis keskustella ihmisen kanssa jos vastaus on aina "Ei jaksa enää selittää!" "Aivot räjähtää" "Minä olen oikeassa, sinä väärässä, asia loppuunjäsitelty piste!". EI SE OLE KESKUSTELUA. Ei väittelevä keskustelu ole pahasta mikäli asennoituu siihen oikein. Se on toisen ihmisen kunnioittamista sekä itsensä parantamista mikäli pystyy hyväksymään toisenkin kannan tai hyväksymään sen, että voi olla itsekin väärässä.

On kasa ihmisiä, joita ihailen vaikka he olisivatkin täysin päinvastaisia mieleltään, tekemisillään tai muulla tavoin. Uskaltavatko ihmiset enää edes ihannoida? Onko se sallittua vai saako tästä jonkinmoisen "merkin"? Olemme taas suurien kysymysten äärellä.

Toivottavasti jokainen uskaltaa ihannoida ketä haluaa, oli se sitten kenenkin mielestä kuinka sairasta tahansa. Mikäli ketään ei satuta.

Tässä pieni kasa ihailuni kohteita. Hahmoja sekä henkilöitä.

"Ystävääni kohdeltiin kuin narkomaania"

No miltähän se kohtelu mahtoi tuntua?


Hetken olen seuraillut kuinka facebookissa ystäväiseni ovat jakaneet linkkiä, jossa nuori nainen kertoo järkyttyneensä siitä, miten hänen apua tarvitsevaan ystäväänsä suhtauduttiin.
Kommenteissa herjataan puolin jos toisin. Ollaan järkyttyneitä tapahtuneesta. Vai ollaanko?

Iltalehden linkki aiheeseen 

Otsikko kätkee sisälleen yllättävän paljon todellisen kipeää asiaa.
On totta että ihminen jota pidetään huumeiden käyttäjänä, saa huonompaa palvelua.

Meni tämä sitten kauppaan tai päivystykseen, häntä ei kohdella samalla tavalla kuin meitä normaaleja ihmisiä. Tällainen ennakkoluulo järkyttää ja tekee mieli kysyä: Ovatko narkkarit ihmisiä?
Tekisikö kukaan juttua mikäli tilanne olisi mennyt toisinpäin? "Narkomaaniystävääni kohdeltiin kuin normaalia ihmistä".  En sano sitä, etteikö kukaan saisi pelätä kun kohtaa ihmisen huonossa jamassa, mutta joskus kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Ihmiset jotka käyttävät kovia kipulääkkeitä (vaivoihin, kipuihin) voivat käyttäytyä täsmälleen samalla tavalla. Mikä erottaa tämän kipulääkityksen käyttäjän narkomaanista? Fyysiset ominaisuudet muistuttavat rajusti toisiaan. Fyysisiä piirteitä ovat esimerkiksi epänormaalit liikkeet, epäselvä puhe, tyhjä katse, hidas liikkuminen, nopea liikkuminen, tasapainon heikentyminen, hikoilu, kuivuus, uneliaisuus, tajunnan menettäminen, oksentelu, kouristelu, pakkoliikkeet jne.. lista on miltein loputon. 

Entä ne ihmiset, joilla on sairaus joka aiheuttaa näitä kyseisiä edellämainittuja asioita? Milloin me tiedämme kuka käyttää mitäkin, onko meihin sisäänrakennettu huumeseula jolla voimme päätellä ihmisen käyttävän aineita vain hänen käyttäytymisensä perusteella? Minulla sellaista ei ole. Olen työskennellyt hoitotyössä ja siellähän sitä näki ihmisiä aivan laidasta laitaan. Eivät kaikki olleet narkomaaneja, eivätkä narkomaanit olleet mitään muuta kuin ihmisiä. Tulen todella surulliseksi ihmisten kovista ennakkoluuloista toisia ihmisiä kohtaan. Kuten aikaisemmin sanoin, pelko saa olla läsnä, saa pelätä. Mutta pelon voi voittaa tiedolla. 

Olemme varmasti jokainen kuulleet valistuksia siitä, kuinka vaarallisia nämä huumeiden käyttäjät ovat.  Heillähän ei tunnetusti ole mitään vastuuntuntoa eivätkä he välitä yhtikäs mistään muusta kuin aineista. Joissakin tilanteissa näin saattaakin olla, mutta tuskin nämäkään ihmiset sitä loppujen lopuksi haluavat. Voi olla, ettei muuta tekemistä elämällä ole. Kun narkomaani menee terveyskeskukseen, hän saa juuri sellaisia katseita mitä ne normaalit ihmiset annamme heitä kohtaan. Sellainen et ole tervetullut tänne- ensivaikutelma ei houkuta ketään palaamaan kyseiseen paikkaan, eihän? Olen nähnyt hoitajien kasvoilla niin halveksuvia ilmeitä, että tulee itsellekkin paha olo. Nämä ihmiset eivät saa hätätilanteissa apua. Kuka heitä auttaa? Klinikoille ei aina voi soittaa, jos ei ole puhelinta. Antaisitko sinä narkkarin soittaa omasta puhelimestasi huumeklinikalle mikäli hän tarvitsee apua, tahtoo kenties lopettaa? Vai onko mielessäsi ensimäiseksi sinuun pian kohdistuva ryöstö ja väkivalta? 


Onhan se totta että osalla homma on karannut niin kauaksi omista kätösistä ettei pysty enää hallitsemaan itseään, huumeet ovat niitä jotka häntä nyt hallitsee. Ja nämä ihmiset tarvitsevat apua, mutta heille on myös tarjottava apua sekä ymmärrystä tilanteeseen. Miksi vaivautua avun hakemiseen jos ihmiset ovat sinua vastaan. Kaikki ne satuttavat sanat, kaikki ne halveksuvat katseet, välinpitämättömyys, sinuun kohdistuvat ennakkoluulot sekä pelkot. Miltä se sinusta tuntuisi. Tarvitseeko narkkarin edes elää?

Kaikki eivät viljele huumepiikkejä lasten leikkikentille, kaikki eivät ryöstä elääkseen, kaikki eivät lyö holtittomasti vastaantulijoita, kaikki eivät ole niin sekavia kuin voisit kuvitella. Mutta kaikki tarvitsee apua sekä toisen ihmisen luotettavaa auttavaa kättä joka uskaltaa hyväksyä nämä ongelmat ja on valmis tukemaan, kun toinen kamppailee tuulimyllyjä vastaan. 


Jokainen meistä on vastuussa avun tarpeessa olevasta ihmisestä, oli hän mitä tahansa. Aina voi seurata kauempaa jos ei uskalla mennä lähemmän ja soittaa apua. Aina voi sanoa apua odottavalle että "minä odotan sinua, sinun ei tarvitse olla yksin". Olen todella onnellinen siitä, kun luin linkin tekstistä kohdan - Vasta sitten uskalsin lähteä kotiin, kun näin, että hän saa inhimillistä kohtelua.
Jokaisen meistä pitäisi pitää kiinni tästä periaatteesta ja pysyä lujana sille. Sanoi nämä halveksuvat ihmiset mitä tahansa.
Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
Olkaa enkeleitä toisillenne.

Päivän vinkki: Päivittäkää huumevalistus tälle vuosisadalle.

Sid & Nancy

Aistien hemmoittelua

Pieni kasa lempi elementtejä & materiaaleja

Testing part 2

Ulkoasun muokkaukseen tutustuttu ja hieman muutoksia tehty, edelleen suuria kysymysmerkkejä mielessä mutta eiköhän nämä vielä aukene.

Olisi varmaan hyvä avata ideaa tälle blogille?
Blogi tulee pitämään sisällään henkistä ruumiinavausta. Haaveista toteutuksiin jne.
Lähinnä ajatuksia maailmanmenosta, taidetta, musiikkia, kertomuksia rakkaudesta ruokaan, valokuvia, meikkien kanssa leikkimistä, ripaus tietotekniikkaa ja hitusen pariterapiaa. Muotiblogia tästä ei tule, eikä tästä sellaista saa. Epäilen vahvasti että "muodikas" elämä ei ole minua varten. Omien rajojen kokeilua, entisten kokemusten haamuja sekä tarvittaessa tulevaisuuteen neuvonantoa. En halua hienostella, miellyttää enkä kierrellä. Kuitenkin kaipaisin lukijalta ymmärrystä, mielikuvitusta sekä "armoa" oman mielipiteen esiintuomiseen. Tahdon oppia enemmän heukkouksistani ja kehittää vahvuuksiani. Keskustelu täysin vapaa, tosin toivoisin hyväntahtoista sekä asiallista keskustelua kaikilta lukijoilta.
Mietiskellään, pohditaan ja keksitään yhdessä. Blogista ei tule ns."rajoitettua" kenellekkään. Teksti on siis vapaata riistaa kaikille halukkaille, ehkä jopa niillekkin jotka tästä saattavat saada jotain negatiivistakin irti. Toivottavasti kuitenkaan tämä ei kenenkään henkilön elämänlaatua tee millään tavalla huonommaksi. Mutta mielipiteitä täällä tullaan jakamaan. Näkökulmien jakautumista ynnä muuta.. Erilaisuus kunniaan and stuff.

Ennenkaikkea luovaa kirjoittamista sekä omien fiilisten purkua. Tekstiä tästä niinkin tavallisesta elämästä joka tuntuu olevan kaikkea muuta, kuin sitä tavallista.

Tuossa muutama alustava sananen.
Katsotaan iskeekö blogihimo.

<3:llä Melina

Testing, testing..

Blogin aloitus (suurensuuri kysymysmerkki)

Kun asunto on imuroitu ja tavarat löytäneet takaisin paikoilleen (tässä asunnossa mikään ei tunnu löytävän paikkaansa), panostan blogi kirjoittelun saloihin.
Ensin täytyy tietenkin juoda tämä Kuukan keittämä aamukahvi. Satun olemaan niinkin onnellisessa asemassa kuin: "Poikaystäväni herää usein ennen minua, vain sen takia jotta saisi tuoda minulle aamukahvin". Eräänlainen sanaton kunnioitus tässä parisuhteessa.

Mutta, palatkaamme myöhemmin asiaan.