Varhaisimpia lapsuusmuistojani

Opiskeluni ansiosta, käyn Luovan kirjoittamisen kurssia.
Saimme muutama viikko sitten takaperin tehtäväksemme miettiä vanhaa valokuvaa, lapsuusajan valokuvaa joka herättää meissä jos jonkinmoisia muistoja. Mieleeni välähti välittömästi valokuva, joka minulle merkitsee paljon. Valokuva piti palauttaa mieleen, ja kirjoittaa siitä kaikki mahdollinen, oli se sitten totuutta, fantasiaa tai mitä tahansa. Kirjoittaa tunteet ulos. Ikävä kyllä, en tiedä missä tämä valokuva nyt sijaitsee, tallessa toivottavasti. Mikäli löydän kuvan, liitän sen tänne :)

Tässä kuitenkin minun varhainen lapsuusmuisto kyseisestä valokuvasta (alkuperäisestä kirjoituksesta hieman sensuroitu versio yksityisyyttä kunnioittaen) Jokainen lukija saa päättää onko tämä kertomus todellisuutta vaiko fantasiaa:

"On olemassa valokuva, jossa poseeraan kameralle merenrannalla kallion juurella.

Olen n. 6-7 vuotias ja ylläni on musta uimapuku, kainalossani pehmolelu – minulle silloin kovin rakas ”tiikeri”. Muistan tämän tunnelman ja muistan tämän ajan. Olimme mökillä.

Isällä ja äidillä oli tapana mökkeillä usein, olin sisareni kanssa yleensä aina mukana. Mökillä oli myös isäni ystäviä sekä veljiä mukana, meitä oli usein paljon. Muistan kuvanotto hetken, olin todellinen linssilude, kuten äidilläni oli tapana sanoa. Tämä on yksi niistä harvoista lapsuudenkuvista joita minusta on säilynyt.

Valokuva on aivan tavallinen filmille kehitetty kuva, siihen aikaan ei digikameroita vielä ollut.
Mutta se oli erittäin hyvää aikaa, nautin olostani, nautin lapsuudestani ja ennen kaikkea meren äärellä koin olevani ”elossa” enemmän kuin koskaan. Minulla on aina ollut kosketus mereen. Tunnen olevani osa sitä, edelleen. Tässä valokuvassa kasvoiltani voi suorastaan lukea rakkauden merta kohtaan ja syvää halua saaristolaiselämää kohtaan. Isäni rakenti aikoinaan veneitä sekä laivoja, suuriakin aluksia joten kosketus mereen virtasi jo veressäni ennen kuin edes olin ensimmäistä kertaa saanut koskettaa tuota märkää ainetta. Vesi on aina ollut lempi elementtini, en koskaan ole tuntenut pelkoa sitä kohtaan – kunnioitusta lähinnä.

Valokuvasta huokuu lämpö, on aurinkoinen kesäpäivä. Hymyilen tiikeri pehmolelu kainalossa ja yritän poseerata kameralle kuin olisin kuuluisakin filmitähti. Äidilläni oli hauskaa, muistan sen. Hän nautti suuresti valokuvaamisesta ja sen huomaa kuvan sommittelusta, sitä on mietitty. Tällaiset kuvat voisivat herättää nykyisin (tässä hyvinkin negatiivisessa maailmassamme) epäluuloja, minulle se kuitenkin on vain pieni pala lapsuuden viattomuutta ja suurenmoista vapautta. Kuva näyttää kuinka rakastan elämää. En voi olla hymyilemättä kun ajattelen tätä kuvaa, siihen liittyy niin paljon muistoja jotka ottavat valtansa aina kun pysähdyn muistelemaan. Kuulen aaltojen koskettavan kallion pintaa, pieni tuulenvire joka aina käy merellä saa ihoni kananlihalle vaikka kallio jota vasten makaan on hyvin lämmin.

Elämäni ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut kovin helppoa. Vanhempani tekivät eroa ja me lapset saimme oman osuuden siitä. Kun lapsi joutuu olemaan aikuinen, lohduttamaan omaa äitiään kuin pientä lasta – jättää se jälkensä. Minuun, sekä sisareeni. Ja näitä jälkiä kantaa lopun ikänsä, en kuitenkaan koskaan ole ollut katkeroituvaa sorttia, en edes lapsena. Olen aina halunnut auttaa ja kuunnella, itseäni sekä muita, myös luontoa. Yrittänyt ymmärtää ja onnistunutkin siinä vaikka luulenkin matkani olevan vasta alussa. Tuo kuva on auttanut minua muistamaan niitä hyviäkin hetkiä, tietenkin olen yrittänyt unohtaa parhaani mukaan nuo vanhempien riidat, satuttavat sanat, satuttavat teot sekä aavistuksen narsistiset piirteet vanhemmissani, eihän kukaan halua muistaa tuollaista. Kuitenkaan se muistikuva ei koskaan ole hälvennyt, se ei ole mennyt mihinkään. Olen vain oppinut ymmärtämään sen mitä silloin koin, tarvitsen myös näitä kipeitä aikoja, olisi tuskallisempaa astua hämärään tulevaan ilman varoituksia. Minä tiedän nyt että on satuttavia asioita, sekä parantavia asioita ja niiden kahden avulla minä olen ihminen joka kykenee ottamaan nämä molemmat vastaan, avoimena.

Kovin paljon voi kuva saada aikaan, avata kokonaisen maailman vieraan ihmisen elämästä.
On hyvin kiehtovaa huomata kuinka paljon muistan tapahtumia sekä tunnetiloja tästä valokuvasta, en suinkaan muista millainen mökkimme oli enkä muista mistä olemme lomailumme aikana puhuneet. Muistan vain tuon hyvän hetken milloin nautimme äitini kanssa upeasta luonnosta, merestä sekä kauniista ilmasta. Äitini näytti niin onnelliselta, harmi etten minä voinut kuvata hänen valokuvaamistaan että olisin saanut vangittua tuon tunteen edes johonkin materiaan.

Ikäväkseni en muista missä tämä valokuvan ottopaikka sijaitsee, Turun saaristossa vaiko muualla, isä vuokrasi usein mökkejä viikonloppuisin ja paikat vaihtuivat tiuhaan.

Ehkä tällä ei ole väliäkään, muistan kyllä yksityiskohdan tältä mökiltä. Siellä oli leikkihevonen hakattuna kallioon. Hevonen oli rakennettu metallista, puupölkystä sekä turpana oli ämpäri. Hevosta oli maalattu eri sävyin. Tästäkin on muutama valokuva, mutta se tunnetila ei ole erityisen vahva kuten tässä valokuvassa josta olen puhunut. Se valokuva lienee kaikkien aikojen tunnekkain kuva, minulle."